Medialle

Viisi neuvoa medialle ja toimittajille, jotka kirjoittavat videopelaamisesta ja riippuvuudesta

1. Valitse sanasi huolella. Englanniksi Maailman terveysjärjestö käyttää tautiluokituksessaan (6C51) termiä “gaming disorder”, josta ei ole vielä julkaistu suomenkielistä käännöstä. Toistaiseksi Suomessa on aktiivisessa käytössä suoran käännöksen “pelaamishäiriö” lisäksi myös “digipeliriippuvuus”. Usein näkee käytettävän myös muita termejä, kuten “videopeliaddiktio”. “Addiktio”(substantiivi) ei kuitenkaan ole enää nykyään virallisessa psykiatrisessa käytössä eikä sitä voi suositella käytettäväksi, kun puhutaan terveyden kannalta ongelmallisesta suhteesta pelaamiseen tai muuhun toimintaan. 

   • Suorat käännökset eivät välttämättä vastaa käyttöön vakiintuneita termejä. Jos haastattelet asiantuntijaa, kysy häneltä mikä termi sopii kyseiseen kontekstiin parhaiten.

   • Kaikki maat eivät käytä ICD-11 koodistoa tai tunnista “gaming disorder” -käsitettä. Jos kirjoitat muista maista, etsi asiantuntija joka voi kertoa paikallisesta tilanteesta. 

2. Videopelaamisen riippuvuus-luokitus on kiistelty. Riippuvuus-käsitteen soveltamisesta videopelaamiseen on kiistelty (eri kriteeristöjen ja termien alla) 1980-luvulta lähtien. Keskustelu jatkuu edelleen. 

   • Noin puolet asiantuntijoista tukee videopelaamisen sisällyttämistä riippuvuuden diagnostiikkaan. Perusteellista tutkimusnäyttöä puolesta tai vastaan ei ole. 

   • Jotkut henkilöt oletettavasti hyötyvät diagnoosista ja sen mukanaan tulevista palveluista, toisille ne voivat olla haitallisia. Vielä ei ole mahdollista määritellä diagnoosin vaikutuksia yhteiskunnallisella tasolla. 

3. Onko pelaamishäiriö/digipeliriippuvuus todellinen? Videopelaamiseeen liitetty häiriö/riippuvuus ei ole asia, jonka konkreettinen olemassaolo olisi tutkittavissa.Se on käsite, joka on otettu kliiniseen käyttöön koska asiantuntijat kokevat sen hyödyllisenä. 

   • Objektiivisia keinoja tunnistaa pelaamisehäiriö/digipeliriippuvuus ei ole eikä tule olemaan. Kuten muutkin mielenterveyden häiriöt, se diagnosoidaan luottamukseen perustuen asiantuntijan haastattelun perusteella. 

   • Pelaamishäiriö/digipeliriippuvuus on osa ICD-11 luokitusta, jossa sillä on oma kriteeristö. On mahdollista että tulevaisuudessa kriteeristö muuttuu ja/tai se poistetaan kokonaan luokituksesta.

4. Kaikki ongelmat eivät ole mielenterveyshäiriöitä. Suurin osa henkilöistä, joilla on ongelmia videopelaamisen kanssa ei täytä diagnoosin kriteereitä. Monet yleiset ongelmat, kuten liika rahankäyttö pelaamiseen, eivät ole osa ICD-11 diagnostista kriteeristöä. 

   • Vain harva niistä, joilla on pelaamiseen liittyviä ongelmia voidaan diagnosoida “gaming disorder” -koodin mukaan. On hyväksyttävää puhua ‘ongelmallisesta pelaamisesta’ ja ‘pelaamisen ongelmista’, jos tilanne ei ole selvä.

   • Diagnoosi ei ole pakollinen avun hakemiseksi ja saamiseksi. Monet voivat hyötyä erilaisista tukimuodoista, vaikkei heillä ole diagnoosia. 

5. Tutkimus on vasta alussa. Tutkijoiden keskuudessa yksi harvoista yhteneväistä näkemyksistä on se, että joillain henkilöillä on videopelaamiseen liittyviä ongelmia. 

   • Pelaamishäiriön/digipeliriippuvuuden yleisyydestä ei ole vielä luotettavaa tietoa, koska mittareita ei ole validoitu kliinisesti. Luotettavaa väestötason diagnostista tietoa ei ole toistaiseksi mahdollista hankkia. 

   • Vahvaa näyttöä on siitä, että jotkut ihmiset käyttävät videopelaamista ahdistuksen, masennuksen, ja muiden ongelmien hoitoon. Syy-seuraussuhdetta on edelleen epäselvä.

Monet yllä olevista kohdista voidaan soveltaa keskusteluun internetin, älypuhelimien ja sosiaalisen median käytöstä. Toisin kuin videopelaamisella,  yhdelläkään edellä mainituista ei ole virallista kliinistä statusta. Vaikka monilla henkilöillä on ongelmia liiallisen internetin, älypuhelimen ja sosiaalisen median käytön kanssa, nämä ongelmat eivät ole mielenterveyshäiriöitä eikä niistä kannata puhua sellaisina.